Pilkkiminen

Jari Tuiskunen

Pilkkiminen on hauskaa, hyvää liikuntaa ja ilmaista huvia.

Pilkkiminen on yksi suosituimmista talvisista ulkoilulajeistamme. Siihen maamme tuhannet järvet, satojen kilometrien mittainen rannikko ja pitkä talvi tarjoavat oivan mahdollisuuden. Käyttökelpoisia pilkkivesiä löytyy kaikkialta!

Paitsi hyvää liikuntaa pilkkimisestä saa paljon mielenvirkeyttä ja usein myös raaka-aineita terveelliseen ateriaan. Kalan terveysvaikutukset ruokavaliossa ovat kiistattomat, minkä lisäksi pilkkijä tekee kuin huomaamatta kalavesien hoitotyötä verottaessaan ylitiheitä pikkukalakantoja. Eikä pilkkiminen ole edes kallista. Lupia ei tarvitse ostaa, koska harrastus luetaan marjanpoimimisen tavoin jokamiehen oikeuksiin, pois lukien kuitenkin erityiskalastuskohteet. Eivätkä välineet maksa maltaita, vain kaira ja tarkoituksenmukainen vaatetus saattavat vaatia lompakolta hiukan enemmän venymiskykyä.

Pilkkijän varusteet

Aloittelevalle pilkkijälle pakollisia hankintoja ovat pilkkivapa tai kaksi, vavoille monofiilisiimat, muutama pilkki, jääkaira, jäänaskalit, pilkki-istuin ja sohjokaira. Aloitetaan kalleimmasta eli jääkairasta. Muutaman kympin halpiksiinkin saatat törmätä, mutta niihin ei kannata sortua vaan suosia laatumerkkejä, joista kotimaiset Rapala UR ja Mora Ice ovat tunnetuimmat. Hyvä kaira kestää isältä pojalle, ja jos sen terää ei kolhi mihinkään. Lisäksi nykyaikaiset jääkairan teräpalat on helppo vaihtaa vaikka jäällä.

Rapala UR EVO Green, Mora Ice Expert, irtoteräpalat

Kairan terän halkaisijaksi neljä tuumaa (110-115 mm) riittää, jos kohteena on kalamaailman sinttiosasto (ahven, särki...). Isompia kaloja (hauki, kuha, kirjolohi, jne.) tähyävän kannattaa valita suosiolla kuusituumainen (150-160 mm), vaikka sen kantaminen ja vääntäminen onkin selvästi raskaampaa.

Istuimeksi reppujakkara on pakkia monikäyttöisempi, sillä se kelpaa kantolaitteeksi ja takapuolenaluseksi myös kesällä. Lisäksi reppujakkarat ovat useimpia pönttöjä selvästi tilavampia. Varo ostamasta kaikkein pienintä ja halvinta vaihtoehtoa.

Reppujakkarat

Vavat pitäisi tietysti valita kohdelajit huomioon ottaen, mutta useimpien pilkkijöiden silmissä siintävät kyrmyniska-ahvenet. Niitä varten kannattaa hankkia kaksi erilaista. Tämä on perusteltua, koska vavat maksavat tuskin kymmentä euroa kappaleelta, ja sotkun yllättäessä on varaonki käden ulottuvilla. Selvitystilaan joutuneen voi sitten suoria kotona lämpimässä.

Taatusti kotimaiset pilkkivavat

Ongista toinen on jäykällä kärjellä ja reilulla kädensijalla varustettu perusvapa, jonka puolan halkaisija on 50 tai 70 milliä. Tämä soveltuu niin pysty- kuin tasapainopilkkien uittamiseen. Toiseksi valitaan herkällä kärjellä varustettu mormyskavapa pienimpien kirppujen tarjoiluun. Ensin mainittu varustetaan 0,20-0,25-millisellä ja jälkimmäinen 0,15-0,18-millisellä monofiilisiimalla, jota saa puolalla olla noin 20-30 metriä.

Sufix pilkkisiima

Pilkkejä joka lähtöön

Pilkkejä on alan liikkeiden seinät notkollaan, joten valinnanvaikeutta riittää. Määrän ei kuitenkaan pidä antaa hämätä. Aloittelijalle riittää muutama tunnettu peruspilkki. Helppokäyttöisimpänä vaihtoehtona pidetään pystypilkkiä, varsinkin jos siitä tuunataan ns. tapsipilkki. Toisin sanoen pystypilkistä riisutaan alkuperäinen koukku pois ja tilalle solmitaan 10-20 sentin mittainen siimatapsi, jonka päähän tulee minikokoinen mormyska. Mormyskaan vielä kärpästoukka syötiksi, niin kyllä nappaa!

Pystypilkkiä voi uittaa monenlaisilla ranneliikkeillä, pilkin mallista ja tilanteesta riippuen. Varsinkin tapsipilkkiä käytettäessä vetoja tehdään harvemmin ja niiden välissä vavan kärkeä vain hiukan värisytetään, jolloin kala yleensä nappaa. Koska tärppi voi olla hyvin huomaamaton, siiman liikahduksia kannattaa seurata tarkasti.

Tasapaino- eli vaakapilkit ovat pikkukalajäljitelmiä, jotka soveltuvat erityisesti isompien ahventen ja muiden kalaravinnon käyttäjien narraamiseen. Tasapaino ei syöttiä välttämättä tarvitse, mutta mikäli siinä on vatsakoukku, sinne voi ripustaa pari kolme toukkaa lisämausteeksi. Usein lisäys parantaa ainakin ahventen ruokahaluja.

Blue Fox Harja -pystypilkki

Tasapainopilkillä kalastettaessa uittotyyli on usein vilkkaampi kuin pystypilkillä. Joskus parhaaseen tulokseen pääsee siten, että uusi terävä veto lähetetään jo ennen kuin pilkki seisahtuu paikoilleen, joskus taas vetojen välissä kannattaa pitää taukoa ja värisyttää pilkkiä hieman. Näin erityisesti käytettäessä vatsakoukussa syöttiä.

 

 Rapala Snap Rap -tasapainopilkki

Sitten vielä mormyska, jota edellä jo sivusimmekin. Mormyska on pilkkimaailman UL-viehe, joka jäljittelee vesikirppua, siiraa, sukeltajakuoriaista tai jotain muuta vesiötökkää. Pienestä koosta huolimatta mormyska voi kelvata suurillekin kaloille, kyrmyniska-ahventen lisäksi kirjolohille, harjuksille, siioille, taimenille ja rauduille.

Morrin kanssa käytetään aina syöttiä, joka tavallisimmin on kärpästoukka mutta hyvänä vaihtoehtona erityisesti aralle syönnille on surviaissääsken toukka. Aina ei ole saatavana luonnonsyöttejä joten reppuun kannattaa varata varalle aina käyttövalmiita keinosyöttejä.

Pienikokoiset Trigger X -mikrojigit toimivat morrin kanssa niin talvi- kuin kesäkalastuksessakin.

Mormyskaa ei uiteta lennokkailla rannevedoilla, vaan sitä nostetaan hitaasti ylöspäin, samalla vavan kärkeä värisyttäen. Kun nostoa on jatkettu esimerkiksi puoli metriä, palataan lähtökorkeuteen ja aletaan alusta. Aina ei nostaminenkaan ole oleellista, pelkkä värinä riittää. Kokeilemalla selviää kulloinkin toimivin taktiikka.

VMC Tubby Jig ja Blue Fox Volfram –morrit.

Lämmintä ylle

Niin hauskaa kuin pilkkiminen onkin, siitä ei pysty nauttimaan palellessaan. Ensikertalaisen kannattaakin kiinnittää vaatetukseen erityistä huomiota. Helposti liikkeelle tulee lähdettyä liian köykäisellä asulla. Se saattaa tuntua jopa hiostavalta vielä kotirappusilla, mutta pitää muistaa, että pilkkikaloja jahdataan usein siellä minne tuuli parhaiten sopii. Lisäksi pilkkijä saattaa kököttää paikoillaan pitkänkin aikaa hyvän apajan löydyttyä. Kylmä siis yllättää takuulla helpommin kuin kotipihassa touhutessa.

Pilkkijän tärkein vaate on vettä ja tuulta pitävä pilkkihaalari, joka tarjoaa suojaa niin päälle, ristiselälle, takapuolelle kuin polvillekin vetisellä jäällä kykittäessä. Nykyään haalarit valmistetaan usein kaksiosaisiksi, mikä onkin yksiosaista käytännöllisempi vaihtoehto. Valitse riittävän väljä malli, että alle mahtuu tarpeeksi muutakin vaatetusta.

Laadukas ja monikäyttöinen Rapala ProWear Nordic -asu toimii pilkillä ja kylmän kelin avovesikalastuksessa. 

Jalkaansa pilkkijä vetää vedenpitävät lämpösaappaat, sillä jäällä voi olla toisinaan paksusti vettä. Saappaisiin tulee mahtua vielä vähintään kaksi paria sukkia, eikä silloinkaan varpaita saisi ahdistaa. Muuten viluttaa.

Myös sormet palelevat herkästi varsinkin silloin, kun joutuvat veden kanssa kosketuksiin. Sormenpäistä avoimet kynsikkäät ja väljät lämpörukkaset on hyvä yhdistelmä. Jälkimmäiset voi nakata helposti pois kädestä kun sorminäppäryyttä tarvitaan vaikkapa syöttien kiinnittämisessä. Asun kruunaa korvat peittävä lämpöhattu, joka mielellään mahtuu haalarin hupun alle.

Sorminäppärät kynsikkäät ja siirtymillä lisälämpöä antavat kuorirukkaset ovat nykyaikaista kerrospukeutumista. Pilkkijän on syytä suojata pää kylmältä ja viimalta.

Minne pilkille? 

Pilkkimistä voi periaatteessa harrastaa melkein missä vain kantavaa jäätä jalkojen alle löytyy - ja jäättömänä aikana veneestä tai laitureilta. Kuitenkin lohikalapitoisilla virtavesillä pilkkiminen on usein kiellettyä (eikä muutenkaan suositeltavaa epävakaan jäätilanteen vuoksi), ja erityisiin istutuskohteisiin pitää hankkia paikkakohtainen lupa.

Pilkillä

Ensimmäistä pilkkikohdetta mietittäessä kannattaa kysyä kokeneemmilta. Ellet tunne ketään lajiin vihkiytynyttä, poikkea vaikka lähimmässä alastustarvikeliikkeessä myyjiä jututtamassa. Tai piipahda verkossa. Nykyaikainen tapa on heittää kysymys jonnekin netin lukuisista keskustelupalstoista tai etsiä paikkakohtaista tietoa googlettamalla. Jonkinlaisia vinkkejä saat varmasti.

Jos haluat etsiä omin päin, viivähdä aluksi kartan äärellä ja kartoita asuinpaikkasi ympärillä olevia vesiä. Pienikin metsälampi voi olla mielenkiintoinen kohde erityisesti ensi- ja loppujäiden aikaan, mutta isommat vedet tarjoavat enemmän valinnanvaraa ottipaikkojen ja kalalajienkin haussa. Sitten rohkeasti liikkeelle! Vaan ei uhkarohkeasti. Vaikka ensijäiden aika onkin kenties vuoden pilkinnällinen kohokohta, ei omaa henkeä pidä isojenkaan vonkaleiden vuoksi vaarantaa. Virtaisat salmet, jokien suut, niemien kärjet, laivareitit, railot ja varsinkin keväällä etelään avautuvat ranta-alueet ovat heikon jään paikkoja. Viisi senttiä teräsjäätä on minimi, jonka päälle uskaltaa astua. Silloinkin kaulalla on oltava jäänaskalit ja päällä mieluiten pelastautumispuku.

 Kunnolliset jäänaskalit ovat halpa henkivakuutus. Varmista että jäänaskaleissa on CE-merkintä, maininta missä merkintä on hyväkysytty sekä suomen- ja ruotsinkieliset käyttöohjeet – mikäli yksikin näistä puutuu, valitset toiset naskalit!

Kalojen etsiminen kannattaa aloittaa aina rantojen tuntumasta. Niemien kärjet, lahdenpoukamat, purojen suut, salmet, ruovikon reunat ja muut vaihtelevat muodot rantaviivassa voivat kieliä ottipaikasta. Yritä kuitenkin valita sellainen kohta, jossa vettä on jään alla vähintään metrin verran, ettet kolhaise kairaasi kiveen. Yksikin kolhu saattaa pilata terän purevuuden ja samalla koko kalareissun.

Varmemmalla pohjalla kalojen haku on silloin, kun käytettävissäsi on syvyyskartta, joko paperiversio tai parhaassa tapauksessa nykyaikainen maastonavigaattori. Kartan merkitystä ei voi korostaa varsinkaan aavoilla vesillä pilkittäessä, sillä kaukana rannasta sijaitsevien pakkojen ja matalikkojen - jotka ovat pilkkipaikkoina mitä mielenkiintoisimpia - löytäminen hartiavoimin on onnenkauppaa. Varsinkin navigaattorin avulla sinne osaa suunnistaa tekemättä yhtäkään ylimääräistä koereikää.

Jos et kuitenkaan tällaisia apuja omista (kaikista vesistä ei syvyystietoja ole olemassakaan), käytä silmiäsi. Ellei vastikään ole tupruttanut lunta, jäällä näkyy todennäköisesti merkkejä edellisten pilkkijöiden vierailuista. Kenties jopa muita pilkkijöitä livenä.

Yksittäiset reiät siellä täällä kielivät, ettei kalaa ole löytynyt, mutta usean reiän ryppäät ovat varma merkki jonkinlaisesta ottipaikasta. Siitä kannattaa sinunkin kokeilla, ja tehdä uusia reikiä vähän sivummalle mutta kenties samalle syvyysvyöhykkeelle. Joskus ahvenet tuntuvat olevan yllättävän tarkkoja oleskelusyvyydestään.

Pilkkimisen tekniikkaa

Ahvenet

Jokainen kesäkalastusta harrastanut tietää, ettei kala syö samalla innolla aamusta iltaan. Yhtä lailla ottiajat ovat olemassa talvellakin. Alku- ja keskitalvella päivän ollessa lyhimmillään ottiajoilla on kenties vähiten merkitystä. Kaloja voi saada melkein mihin aikaan valoisasta ajasta tahansa. Tai olla saamatta, joka sekin on valitettavan yleinen vaihtoehto.

Kevättalvella valoisan ajan venyttyä jo puolen vuorokauden mittaiseksi ja ylikin, aamu- ja iltasyönti erottuvat toisistaan. Erityisen selvänä ilmiö esiintyy kirkkaissa vesissä ja aurinkoisilla keleillä. Parhaalle aamusyönnille ehtimiseksi pitää siis jäällä kykkiä jo auringonnousun aikaan, ja illalla lähtöä kannattaa venyttää auringonlaskun tuolle puolelle.

Epäinhimillisiä pilkkiaikoja kavahtavan onneksi kalat eivät kuitenkaan aina käyttäydy näin kaavamaisesti, vaan kyllä keskipäivälläkin saattaa siima kiristyä. Kokeile vaikka varjorannoilta tai paikoista, missä lumilaikku viivyttelee muuten paljaaksi sulaneella jäällä ja luo hiukan himmennystä ahventen valtakuntaan.

Aloittelevan pilkkijän yksi ydinkysymyksistä kuuluu, kuinka syvältä kannattaa pilkkiä. Ensinnäkin pilkkiä uitetaan yleensä aivan pohjan tuntumassa, 5-50 sentin päässä siitä. On toki tilanteita, missä välivesipilkintä tai jopa jään alunen antaa paremmin, mutta aloittelijalle pohjaratkaisu on turvallisempi. Sieltä nappaa varmimmin.

Ahvenia ja useimpia muitakin kaloja pilkitään tavallisimmin noin 1-5 metrin syvyisestä vedestä. Hyvä nyrkkisääntö on, että mitä sameampi vesi, sitä matalammassa pysytellään. Sen sijaan kirkkaissa vesissä antoisimmat apajat saattavat löytyä 5-10 metristä, toisinaan syvemmältäkin. 20 metriä alkaa jo olla Suomen oloissa eräänlainen maksimisyvyys.

Myös vuodenaika vaikuttaa jossain määrin pilkkisyvyyteen. Alkutalvesta lunta ja jäätä on vähän, joten valo tunkeutuu syvälle. Juuri tapahtunut syksyn täyskierto on hapettanut syvänteet ja pyöräyttänyt lämpimämmän veden pohjan tuntumaan. Näistä seikoista johtuen kaloja kannattaa tavoitella tavallista syvemmältä. Kevättalvella taas syvänteiden happipitoisuus saattaa olla heikentynyt. Monia kaloja ajaa rantoihin päin myös kohta alkava kutu, joten nyt pilkki saa pomppia matalikoilla.

Kevättalvella aurinko lämmittää kalastajaa ja aktivoi kaloja.

Kuinka kauan sitten viipyä yhdellä reiällä, ellei mitään tapahdu siiman alapäässä? Moni kilpapilkkijä saattaa vastata, että minuutti korkeintaan. Sinä et kuitenkaan ole kiloja keräämässä vaan pilkkimisestä nauttimassa, joten unohda turha hötkyily. Jos alla on ottihaluinen ahven, se ilmaisee olemassaolostaan yleensä heti. Haluttomampi kala sen sijaan saattaa vaatia pitemmän houkuttelun. Kuitenkin, ellei viidessä minuutissa tapahdu mitään, voi ryhtyä katselemaan uutta avannon paikkaa. Tämä koskee erityisesti ahventa, kirjolohen ja muiden jalokalojen pilkkimisessä samaa reikää sopii tuijottaa huomattavasti pitempäänkin.

Kirjolohilammella saaliskoko saattaa kasvaa huomattavasti.

Unohda ahneus

Kalaa voi joskus tulla niin paljon kuin jaksaa kiskoa. Helposti kalamiehen yllättää vauhtisokeus. Tulee tunne, että ahven on ehtymätön luonnonvara, mitä se ei kuitenkaan ole. Kannattaa muistaa kohtuus ja ottaa kerralla vain sen verran, minkä tietää järkevässä ajassa kuluttavansa. Loput voi vapauttaa takaisin avantoon. On sitten hyvä syy lähteä uudelle pilkkireissulle, kun edelliset on hyödynnetty.

Kireitä Siimoja!